Anteeksianto ja itselleen anteeksi antaminen

Todellinen anteeksianto on se, joka tekee unohduksen seuraamaan pahaa, jolle joku tunsi olevansa kohde. Psykologisesta näkökulmasta anteeksianto on asenne olla palauttamatta pahaa, jonka joku meille teki. Jeesus sanoi: tehkää lähimmäisellenne, mitä toivoisitte itsellenne tekevän.

Syvällisen psykologian valossa anteeksianto ei riipu unohduksesta. Spiritualistisesta näkökulmasta anteeksianto on kokonaisvaltainen unohtaminen. Ne ovat kaksi tulkinnan tapaa. Olla palauttamatta pahaa riippuu minusta. Unohtaminen riippuu muististani. Kuinka monta asiaa haluaisimmekaan unohtaa ja yksinkertaisesti emme unohtaneet, koska ne ovat painettuna meidän aivoihimme. Kun annamme vahvan kolhaisun jollakin esineellä esimerkiksi huonekaluun, ja vaikka kadummekin sitä, niin siitä jää jälki siihen asti kunnes ajan mittaan korjaamme sen. Voimme  tunnistaa, että meidän ei olisi pitänyt kolhaista huonekalua, mutta kuitenkin tämän tunnistaminen ei ota pois vauriota, joka oli tehty.

Anteeksiantaminen ei ole pahan teon unohtamista välittömästi. On normaalia tuntea vihaa, mutta kuitenkaan ei ole hyvä säilyttää kaunaa sisällämme, koska nämä tunteet tuovat meille ainoastaan huonoja asioita. Viha on eräs keskushermostoston reaktio. Se on kuin salama ja voi aiheuttaa kauheita vaurioita arvaamattomuutensa vuoksi. Kauna on alhainen tunne jota säilytämme. Se on laskelmoitu ja suunniteltu. Meidän pitää välttää kaunan myrkkyä, eikä meidän pidä ilahtua toisen onnettomuudesta, vaan on parempi että opimme ilahtumaan toisen onnellisuudesta. Opimme koko elämämme ajan että meidän täytyy tuntea sääliä niitä kohtaan, jotka itkevät. Mutta eikö ole jo aika sääliä niitä, jotka kyyneliä aiheuttavat?

Tärkeää on olla maksamatta pahaa takaisin pahalla

Jos joku meille sanoo jotain karkeaa, niin järkytymme. Se on fysiologinen tunne, joka tekee laskemaan entsyymenjä meidän veren virtaukseemme ja me reagoimme siihen. Tämä on eläimellisen luonteen hallitsevuutta hengellisen luonteen yllä, kuten Allan Kardecin Henkien Kirja kysymyksessä 742 asian ilmaisee. Loukkaantuneena pysyminen tulee omasta tahdostamme. Jos pidämme yllä loukkaantuneen mielipahaa, olemme psykologisesti häiriintyneitä, koska pidämme kärsimisestä. Tällöin ihmiset säälivät meitä, me vain huononemme ja menetämme elämäniloa. Se on masokistinen asenne, koska järkeenkäypää olisi vapauttaa itsensä kaikesta sellaisesta, mikä häiritsee mieltä.

Spiritualistinen näkemys anteeksiannosta sanoo meille: älä palauta vastaanottamiasi loukkauksia ja työskentele niiden unohtamiseksi. Sitä mukaa kun työskentelemme loukkaantuneisuutemme mielipahan pienentämiseksi, loukkaus tulee menettämään merkityksen. Usein annamme paljon enemmän arvoa asioille sinä hetkenä, kun ne tapahtuvat ja sitä mukaa kun aika kuluu, huomaamme, että tunteemme tulevat rauhoittumaan.

Kun olemme hyvällä tuulella ja kuulemme arvosteluja, niiin olemme jopa samaa mieltä. Sama ei kuitenkaan tapahdu kun olemme pahalla tuulella. Itse teko ei ole niin merkitsevä, vaan se, kuinka otamme teon vastaan.

Yksi tapaus antaa meille suuren opetuksen

Eräs arvoisa rouva, joka asui pienessä sisämaan kaupungissa, joka aina kävi säännöllisesti kirkossa, siihen asti kunnes hänessä alkoi tulla esiin meediokykyä [3]. Tämä teki hänet etsimään spiritististä oppia [1] ja Kardecin kirjallisia teoksia. Tämä asenne aiheutti muutamiin ihmisiin vastarintaa ja närkästystä. Niinpä yhtenä syntymäpäivänään hän vastaanotti kotiinsa lahjan eräältä ystävältään. Se oli kaunis englantilaisesta posliinista tehty maljakko. Siinä oli mukana kortti, jossa luki: “tässä on minun lahjani ja sen sisällä on se, mitä ansaitset”.

Hän liikuttui voimakkaasti lahjaa vastaanottaessaan. Mutta avattuaan posliinisen maljakon, hän näki sen sisältävän ihmisen ulostetta. Rouva ei kuitenkaan hermostunut hetkeksikään ystäväänsä. Vuotta myöhemmin ystävänsä syntymäpäivänä, hän lähetti tälle kimpun ruusuja. Ruusujen mukana oli kortti jossa sanottiin: “Kiitän suurella kunnioituksella lahjastasi. Palautan posliinisen maljakkosi ja sen sisällön laitoin maahan ruusupensaan juurelle. Lähetän nyt sinulle kukkia, jotka pensaasta pursuivat. Jumala sinua siunatkoon.”  Tämä on esimerkki anteeksiannosta: se palauttaa valoa sille, jolta vastaanotti ymmärtämättömyyttä.

Syvällisestä psykologisesta näkökulmasta unohdus tulee ainoastaan silloin kun muisti ottaa tehtäväkseen laimentaa kielteisen vaikutelman. Se vaatii aikaa, asian pohdiskelua ja itsensä ylittämistä. Silloin ymmärrämme että anteeksianto ei ole rikkeen hyväksymistä eikä se myöskään ole asenne, jossa teeskennellään että kaikki olisi hyvin. Kun joku ihminen meitä loukkaa, emme ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta emme myöskään ole häntä vastaan. Jos lapsemme käyttäytyy väärin, on kiittämätön, tekee kaikkia meille vastenmielisiä asioita, niin emme ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta emme voi olla omaa lastamme vastaan, sillä juuri silloin hän tarvitsee meitä kaikista eniten. Hylkääkö Jumala meidät joka kerta, kun olemme kiittämättömiä Häntä kohtaan?

Kun vastaanotamme loukkauksen ja anteeksipyynnön, voimme sanoa:

”Valitettavasti tällä hetkellä en pysty antamaan sinulle anteeksi, sinun olisi pitänyt jättää tekosi
tekemättä, siis anna minun nyt sulatella tekoasi, sillä anteeksianto tulee ajan myötä”.

Tärkeää on olla maksamatta pahaa takaisin pahalla.

Terve henkilö ei tee pahaa tietoisesti kenellekään. Mutta kun hän voi huonosti itsensä kanssa, hän käy toisen kimppuun. Olkaamme siis kilttejä itsemme kanssa. Löytäkää mitkä ovat teidän ns. haavoittuvat kohtanne ja muokatkaa niitä niiden parantamiseksi. Jos esimerkiksi olet mustasukkainen, niin ala miettimään, että ihmiset eivät ole esineitä, jotka kuuluvat sinulle, ja että sinun työsi ei ole sinun, vaan sinä olet ainoastaan väliaikaisesti suorittamassa sitä tehtävää.  Meillä kaikilla on varjopuolemme, salattu puolemme, menneisyytemme, kokemuksemme… olemme kuin kirkasvetinen järvi, jossa on mutaa pohjalla. Yritämme laittaa veljellisyyden ja rakkauden vettä auttamaan janoisia, mutta pohjamudan nousemiseksi riittää, että joku kajoaa meidän veteemme ja on luonnollista että me silloin reagoimme provosointiin.

Pahuudella on kuvainnollinen merkitys. Se mikä ei ole hyvää on paha, mutta se ei välttämättä ole ilkeämielinen. Syödä liikaa on pahasta. Kompastuminen on pahasta. Valehteleminen on pahasta eettisestä näkökulmasta. Kaikki meidän epätietoisuutemme on pahasta, koska silloin olemme tiedostamatta asioita. Mutta meille pahaa tekevä paha on se, jonka teemme muille, koska se tekee meistä pahan. Paha ei pidä tulla lyödyksi vaan se pitää ns. sulatella. Lyöminen on vastakkaisuutta ja sulatteleminen on suopeutta sekä pahuuden voimakkuuden pienentämistä.

Nykyaikaisessa psykologiassa kaksi sanaa tulivat korvatuiksi: syyllisyys ja synti. Ennenaikaan keskiaikainen ajattelutapa oli asettanut, että me olemme tottelemattomuuden synnin perillisiä ja seurauksellisesti Aatamin ja Eevan tottelemattomuudesta, lihallisen synnin perillisiä. Sen jälkeen olemme vielä Kainin turmeltuneisuuden synnin perillisiä. Meillä on enemmän kielteistä perintöä kuin Jumalan rakkautta, Eedeniä, meidän sisällämme olevaa taivaan valtakuntaa ja Aabelin hyvyyttä. Olennot, jotka meille lähettivät ideologisen sanoman, ollen enemmän vaistonvaraisia kuin järkeviä, olivat enemmän rankaisevia kuin rakastavia ja loivat synnin vertauskuvan ja seurauksellisesti syyllisyyden vertauskuvan. Näissä kahdessa käyttäytymisen asettelussa synti ja syyllisyys avaavat tilaa rangaistukselle ja kuritukselle, jotka ovat niiden lääkkeitä. Keskiaikana oli runsaasti rankaisijoita, kun taas Jeesus lähettää meille Lohduttajan kuivatakseen kyyneleet eräällä hyvin erityisellä tavalla: repien irti juuriltaan meidän kyyneltemme aiheuttajat, ei ainoastaan kuivaten seuraukset, vaan vetäen pois syyt, jotka aiheuttivat loukkaantumisen mielipahaa. Tässä asettelussa me emme ole syyllisiä emmekä syntisiä, vaan olemme vastuunalaisia: me otamme vastaan tekomme seurauksen, ja koska seurauksen vastaanottaminen on väistämätöntä, me emme ole teoistamme rankaistuja, vaan teoistamme vastuuseen kutsuttuja ja vastuuseen kutsutulle looginen kärsimyksen prosessi ei ole rankaiseva, vaan se on korjaava.

Kaikki me erehdymme ja meillä on oikeus erehtyä. Erehdyksen jälkeen käymme läpi kolme vaihetta, kuten Allan Kardec ilmaisee:

"Huomattuamme virheemme kadumme. Katumus on virheen tiedostamista. Se ei kuitenkaan riitä."

Toinen vaihe on hyvitys 

Tämä on vilpitön katumus jotain asiaa kohtaan, mitä meidän ei olisi pitänyt tehdä. Kärsimme ja pahoittelemme virhettä, ei kuitenkaan siinä suhteessa että antautuisimme valittaen epätoivon valtaan, vaan positiivisessa mudossa ilman itsesääliä.

Kolmas vaihe on tekemämme pahan korjaaminen

Kun Juudas tutkiskeli itseään virheensä kautta, hän antoi periksi ja teki itsemurhan. Maria Magdalena itseänsä tutkiskeltuaan teki suuren syvällisen uudistuksen ja tuli ensimmäiseksi historian henkilöksi, joka näki ylösnousseen Jeesuksen. Jeesus ei ilmestynyt ensin äitilleen, Johannekselle tai Simon Pietarille, jolle luotti uskonnollisen johtajuuden, vaan sille naiselle, joka katui ja joka pyhittyi, näyttäen että meillä on oikeus erehtyä ja velvollisuus palauttaa itsemme kunniaan.

Kun me opimme sulattamaan agressiot tai maailman totuudet ja tunnistamme että me kaikki olemme täällä kehittymässä, meillä on velvollisuus antaa anteeksi itsellemme, mikä tahansa onkaan harjoittamamme paha teko. Ihmisillä on oikeus tuomita meitä, se on heidän valinnanvapautensa ilmaisu, mutta meillä on velvollisuus antaa anteeksi, toisin sanottuna annamme heille erään toisen mahdollisuuden. Ei ole korjaamattomia asenteita, vaan on asenteita, joita voi jättää toistamatta. Ei ole oikein toistaa rikkeitämme, jotka vievät meidät pois tasapainosta, vaan kaikki rikkeet ovat korjattavissa. Itselleen anteeksi antaminen on terapeuttista ja sen kanssa osaamme hankkia elämäniloa, joka on seuraus rakkaudesta, joka helpottaa meitä parantamaan loukkaantuneen mielipahan, kaunan ja sairauksien syvät haavaumat. Sen takia annamme uuden mahdollisuuden myöskin niille, jotka erehtyivät meitä vastaan, jotka meitä loukkasivat, jotka olivat kiittämättömiä ja katsomme heitä suvaitsevasti.

Miksi anteeksianto on niin vaikeaa?

Näin on, koska emme vielä antaneet itsemme tulla kyllästetyiksi Jeesuksella, Krishnalla, Buddhalla, Muhammedilla. Kaikki he saarnasivat samaa asiaa. Eräs tutkimus viidestätoista klassisesta ihmiskunnan uskonnosta totesi, että ne kaikki saarnaavat rakkautta, mutta meidän egomme saa meidät rakastamaan meidän intohimojemme oikkujen mukaisesti ja siitä tulee taisteluja ja anteeksiantamattomuus.

Me vastaanotimme Jeesuksen maassa ja turmelimme Hänet, tarkoittaen tällä, että petimme hänen luottamuksensa turmellen hänen sanomansa. Hän antoi anteeksi meidän ymmärtämättömyytemme, kiittämättömyytemme ja palasi tuhansina ääninä. Spiritismi [1] on Kristuksen anteeksianto, uusi mahdollisuus. Tämä siunausten sade tippuu kaikkialle. Anteeksiantamisen etsimisen terapiassa muille ja itselleen ylitämme vaikeudet meissä olevan pahan tunnistamiseksi ja me rikastumme hyvällä, joka tulee Jumalasta